Harhakuvitelmia Venäjästä - Vanföreställningar om Ryssland

”Venäjän arvostelijat ovat äärioikeistolaisia, nationalisteja, rasisteja ym”: Tällaista kuulee usein vanhojen vasemmistolaisten väittävän. Itse asiassa, kuten kaikki Homma-foorumiin pintapuolisestikin tutustuneet tietävät, suurin osa äärioikeistostamme suhtautuu Venäjään tietyllä lukkarinrakkaudella. Toki foorumilla sallitaan myös perinteinen venäläisviha, mutta merkillepantavaa on, miten taitavasti sovitellen ja terveeseen järkeen vedoten siellä ylipuhutaan vanhakantaisia ryssänkammoksujia uuteen venäläismieliseen äärioikeistolaisuuteen.

”Venäjä on köyhien puolella kapitalismia vastaan”: On totta, että nykyhallitus edustaa sellaista karkeaa rahaoikeistolaisuutta, joka on monille suomalaisille vieras (persujen rotuoikeistolaisuuden ja fasismin ohella). Tämä on johtanut monenlaisiin ymmärrettäviin vastareaktioihin, mutta bisnesoikeiston vastustajienkaan ei pidä heittäytyä aivan hölmöiksi ja kuvitella, että Venäjä olisi jonkinlainen köyhien puolustaja ja vastapooli Yhdysvaltain edustamalle maailmankapitalismille.

Venäjä ei nykyisellään todellakaan ole ohjelmallisesti sosialistinen eikä köyhiä puolustava maa, edes siinä mielessä kuin Neuvostoliitto aikoinaan esitti olevansa. Neuvostoliitolla oli tietysti kyyniset imperialistiset intressinsä, mutta sillä oli paineita esittää olevansa edes tekopyhyyden tasolla sosialistinen ja köyhien ja sorrettujen asialla. Nyky-Venäjällä tällaisia paineita ei ole, vaan se pyrkii avoimesti ja röyhkeästi alistamaan naapurikansat ikuiseen ikeeseensä. Kommunistisen ideologian myönteiset piirteet on heitetty roskakoriin – uuden Venäjän ideologia on KGB-läisyys. Neuvostojärjestelmästä on jäänyt jäljelle vain sortokoneisto, vanhat KGB-miehet, jotka tuskin koskaan uskoivat mihinkään kommunismiin – nationalismiin kyllä, ja nimenomaan sellaiseen imperialistiseen nationalismiin, johon kuuluu oleellisesti naapurikansojen alistaminen.

”Venäjä haluaa vain rauhaa, länsi on sotahullu”: Tämä on tietysti jo neuvostoajoilta suosittu ajatus. Neuvostoliitto tunnetusti kärsi toisessa maailmansodassa suhteettomat väestötappiot, ja varsin laajalle levinnyt käsitys on, että Neuvostoliiton, sittemmin Venäjän, militarismia tulisi ymmärtää, koska se on pohjimmiltaan luonteeltaan puolustuksellista.

Puolustuksellisellakin militarismilla voidaan kuitenkin oikeuttaa puistattavia julmuuksia, kuten tiedämme serbinationalismin roolista yhdeksänkymmenluvun sodissa Jugoslaviassa. Juuri toisen maailmansodan muistoihin vetoamalla Venäjän johtajaroisto rikostovereineen markkinoi kansalleen sen fasistisen nationalismin ja imperialismin, joka on nyt maan johtava ideologia, kommunismin sijasta.

Venäjän propagandaan kuuluu oleellisesti se ajatus, että venäläiset olisivat olleet erityisen kärsijän roolissa sotavuosina. Todellisuudessa valkovenäläisiä ja ukrainalaisia kuoli aivan toisella tavalla ja toisessa määrin kuin venäläisiä. Kumma kyllä (heh heh) Putinin ystävät länsimaissa eivät näe Valko-Venäjää eivätkä Ukrainaa samanlaisina kärsijöinä. Ukraina nähdään hirveänä nationalistisena fasistimaana, vaikka sillä on paljon Venäjää vahvemmat puolustukselliset syyt omiin kansallismielisiin ylilyönteihinsä.

Venäjän ja Ukrainan ollessa vastakkain suomalaisen on syytä ihan itsesuojeluvaistonsa vuoksi asettua Ukrainan puolelle. Jos Venäjälle annetaan omien ”puolustustarpeidensa” vuoksi rajaton oikeus alistaa Ukraina ikeeseensä, herää kysymys, miksi sen ei saman tien annettaisi liittää Suomeakin alusmaakseen. Siinäkin tapauksessa, että Ukrainan nykyhallitus olisi sellainen fasistinen juntta kuin Venäjän juoksupojat väittävät, Suomen etu olisi tukea sitä Venäjää vastaan.

Asia on nimittäin niin, että Ukraina ei missään olosuhteissa voi olla minkäänlainen sotilaallinen uhka Suomelle ja Suomen olemassaololle. Sitä vastoin Venäjä voi ja on, koska se on tuossa vieressä, sillä on aika rutkasti aseita ja ammuksia ja sitä riivaa juuri nyt imperialistinen kostonhalu menetetystä suurvalta-asemasta. Jos jätämme Ukrainan Venäjän armoille siksi että Venäjä siinä vain varmiistaa puolustukselliset asemansa tuhoamalla pienen naapurimaan itsenäisyyden, meillä ei ole mitään moraalista perustetta hakea tukea yhtään mistään sitten kun Venäjä meiltä mitään kysymättä päättää, että Suomen valloittaminen ja alistaminen on välttämätöntä sen legitiimien puolustustarpeiden kannalta (muistakaa, että sillä tekosyyllä tänne hyökättiin myös vuonna 1939).

”Venäjä on rikkaan sivistyksen ja kulttuurin maa, jota Suomen tulee kunnioittaa”: Tällä argumentilla – jos sitä nyt pitää kutsua argumentiksi – on monia muotoja. Pohjimmiltaan se tarkoittaa, että Suomella (tai Ukrainalla) ei ole olemassaolon oikeutta erillisenä maana, vaan meidän pitää olla polvillamme kiitollisia, jos idän viisauden läpitunkema pyhä Venäjä armollisuudessaan päättää liittää meidät alueisiinsa. Toisin kuin tämän nerokkaan argumentin toistelijat, minä satun Venäjän rikkaasta sivistyksestä jotain tietämäänkin – ei mene päivää, etten lueskelisi venäjänkielistä nykykirjallisuutta – enkä todellakaan ole erityisen viehättynyt siitä mahdollisuudesta, että naapuri ottaisi meidät väkisin kulttuurinsa piiriin.

Ensinnäkin haluan muistuttaa siitä suuren maan ja suuren kulttuuriteollisuuden huonosta puolesta, että Venäjä on liian tietoinen oman kulttuurinsa ylivertaisuudesta arvostaakseen muita kulttuureja, ainakin pienempien maiden – toki oman maan vertaisiksi mahdeiksi tunnustettujen Yhdysvaltojen, Ranskan, Saksan ym. kirjallisuutta käännetään paljon venäjäksikin, eritoten tietysti amerikkalaista (vaikkapa Stephen Kingiä, jonka Tukikohdan venäjännöstä Protivostojanie minäkin olen lueskellut).

Jenkkiviihde käy toki kaupaksi, mutta Venäjällä on laajalle levinnyt ajatus, ettei heidän maallaan olisi mitään opittavaa henkisiä arvoja aliarvostavalta puotipuksujen Amerikalta. Venäläinen ”henkisyys” on kuitenkin demokraattisesta ja oikeusvaltiollisesta näkökulmasta usein huomattavasti arveluttavampaa kuin amerikkalainen markkinamentaliteetti pahimmillaankin.

Esimerkiksi lännessä laajalti ihannoitu Dostojevski on itse asiassa ohjelmallisesti juutalaisvastainen ja taantumuksellinen. Romaanissa Karamazovin veljekset ihanteellisena Jeesus-hahmona esitetty Aljoša suhtautuu juutalaisiin, ei niinkään avoimen juutalaisvastaisesti kuin tylyn välinpitämättömästi: kun häneltä kysytään, onko totta, että juutalaiset ryöstävät kristittyjä lapsia uhrattavaksi pääsiäisriiteissään, hän vastaa, ettei hän tiedä. Tämän minä lukisin sillä tavalla, että Aljošan mielestä juutalaiset ovat sen moraalisen maailman ulkopuolella, johon hän itse ortodoksina, tai kristittynä, kuuluu, joten hän ei voi sanoa juuta eikä jaata siitä, mikä heidän kulttuurissaan on hyväksyttyä: vääräuskoisilta voi periaatteessa odottaa mitä hyvänsä. Yleisinhimillinen ulottuvuus puuttuu, vain ortodoksiset slaavit ovat Jumalan puhuttelemia ihmisiä.

Liberaali nykyihminen katsoo Dostojevskin (tai Aljošan) pettäneen oman moraalisen näkemyksensä tällä vastauksella – tottahan Aljošan tulisi moraalisena esikuvana kääntyä ankarasti noita rituaalimurhatarinoita vastaan. Mutta Dostojevski/Aljoša ei ole moderni ja liberaali nykyihminen. Hän edustaa sitä monilta piirteiltään keskiaikaista ja esimodernia maailmankuvaa, joka oli luonteenomainen tsaarien Venäjälle. Sille moraalin rajat olivat kirkon asettamat ja keisari oli ehdoton vallanpitäjä, jolle isänmaa kuului lähes tiluksen lailla ja jonka valtaa olisi ollut suorastaan jumalatonta rajoittaa perustuslaeilla ja muilla turmiollisilla länsimaisilla keksinnöillä.

Dostojevski oli nuorena toiminut vallankumouksellisessa intellektuellipiirissä, jonka tsaarin viranomaiset olivat hajottaneet; hänet tuomittiin Siperiaan, ja hän palasi sieltä traumatisoituneena ja murrettuna. Sisu ei kuitenkaan antanut periksi myöntää, että hän oli murtunut pelon, tuskan ja kurjuuden alla, ja hänen piti kirjoittaa kokonainen kaunokirjallinen tuotanto todistellakseen itselleen ja maailmalle, että hän ei suinkaan ollut antanut periksi ulkoiselle paineelle, vaan omalla päällään viisastunut ja järkiintynyt pois nuoruutensa radikalismista.

Merkittävässä osassa vanhan Venäjän ja sen emigranttiperillisten älyllisestä aktiivisuudesta on ollut kyse juuri tämäntyyppisestä kirjoittelusta: moraalisten ja intellektuaalisten perustelujen etsimisestä itämaiselle hirmuvallalle, johon kirjoittaja itse ei välttämättä täysin ole uskonut. Vladimir Putinin lempifilosofi Ivan Iljin on kuuluisa esimerkki, mutta tällaisia ajattelijoita on toki ollut muitakin. He eivät välttämättä ole edes olleet erityisen pahoja tai ilkeämielisiä ihmisiä. Päin vastoin, monia on elähdyttänyt aivan vilpitön kristillinen lähimmäisenrakkaus ja halu tehdä hyvää. Myöhäisen tsaari-Venäjän poliittisesti polarisoituneissa oloissa (joiden juoksuhautoihin monet vallankumousta paenneet emigrantit tietenkin henkisesti juuttuivat loppuiäkseen) sellainen vilpitön kristitty nyt vain päätyi sekä modernin elämän että kaikenlaisen demokraattisuuden sun muun jumalattomuuden vastustajaksi.

Nyt tällaisten vilpittömien kristittyjen kirjoitukset ovat painossa ja kaupan Venäjällä, ja ne vaikuttavat maan älymystön ajattelutapaan: se saa virikettä vihalleen läntisiksi mieltämiään vapausarvoja kohtaan. Jos se on sitä idän mystistä viisautta, jota eräät meikäläiset taiteilijat naapurista haikailevat, niin koko viisaus saa minun puolestani painua sinne, minne ei päivä paista eikä kuu kumota. Minä luen mieluummin hyviä venäjänkielisiä nykykirjailijoita, alkaen sellaisista armoitetuista huumoriveikoista kuin Fazil Iskander ja Vladimir Vojnovitš, eikä tuossa uudessa nobelistitädissäkään valittamista ole.

Monet emigranttikirjailijatkin toki olivat tästä kulmikkaasta maailmankuvastaankin huolimatta varsin kunnioitettavia ihmisiä. Esimerkiksi Ivan Bunin sai ihan ansaitusti Nobelin kirjallisuuspalkinnon. Hän ei olisi halunnut Venäjälle minkäänlaista demokratiaa, ei porvarillistakaan, koska köyhtyneenä aatelisena kammosi ajatusta, että maaseudun roskaväki nousee kaoottiseen kapinaan ja alkaa määräillä hänenlaisiaan. Mutta toisen maailmansodan aikana hän teki mitä miehen oli tehtävä ja piilotteli juutalaisia natseilta henkensä kaupalla. (Hän asui Ranskassa, missä hänellä oli huvila lähellä Grassea Italian-vastaisella rajaseudulla.)

Venäjä on siis rikkaan sivistyksen maa. Mutta rikkaaseen sivistykseen sisältyy monenlaisia elementtejä, myös sellaisia, joiden varaan voidaan rakentaa muiden maiden ja niiden kansalaisten oikeuksista piittaamaton, imperialistinen hirmuvalta. Ei kaikki taide eikä kaikki kirjallisuus – hyväkään – välttämättä ole yleisinhimillisen hyvyyden asialla.

”Venäjä on Suomelle välttämätön kauppakumppani”: Tätä löpinää Venäjän taloudellisesta tärkeydestä on joutunut kuuntelemaan jo kaksikymmentä vuotta, mutta ei se siitä yhtään järkevämmäksi ole tullut. Venäjän tärkeimmät vientituotteet ovat edelleen enimmäkseen raaka-aineita tai puolijalosteita – öljyä, harkkorautaa ja harkkokultaa muutaman esimerkin mainitakseni. Kyllähän Venäjällä jos missä olisi paljon älykästä ja koulutettua porukkaa kehittämään maalle paljon hienostuneempia vientituotteita, mutta jotenkin siinä aina tahtoo käydä näin, että nämä fiksut tyypit muuttavat merentakaisiin maihin, emmekä edelleenkään saa nähdä vilaustakaan mistään venäläisestä perstaskuun (ellei -reikään) mahtuvasta supertietokoneesta.

Venäjän kauppakumppanius tarkoittaa käytännössä sitä (armeliaisuuttani jätän sen Hanhikiven atomimiilun mainitsematta), että sieltä vedetään tänne rööri ja röörissä virtaa naftaa jolla kämpät lämpenevät talvipakkasella. Kun pakkanen on pahimmillaan, löpön pumppaaminen lakkaa, ja siinä vaiheessa kun meillä on tosi kylmä, Venäjä esittää jonkin poliittisen vaatimuksen, johon keskellä lämpimintä heinäkuuta emme takuulla olisi alistuneet.

Kapitalismin oppikirjassa lukee, että kauppasuhteet luovat keskinäisriippuvuutta. Toisistaan riippuvaiset maat pysyvät väleissä, koska niillä on yhteisiä etuja. Valitettavasti tämä on samanlainen yksinkertaistus kuin käsikirjatotuudet yleensäkin. Käytännössä Venäjän kaltainen vahva maa todennäköisesti vetää välistä ja käyttää riippuvuuksia poliittiseen painostamiseen. Siksi kauppasuhteet Venäjään ovat sellainen riski, jota Suomen tulee mahdollisuuksien mukaan välttää. Eivät ne kultaharkot ole riskin arvoisia.

”Suomen tulee palata takaisin vaa'ankielirooliinsa idän ja lännen välissä, kannattihan se Kekkosen aikanakin”: Tämä väite sivuuttaa taas kerran sen, että ”idän ja lännen” vastakkainasettelun luonne eroaa paljon siitä, mitä se oli Kekkosen aikana. Silloin kun Kekkonen hallitsi Suomea, Neuvostoliitto oli kommunistinen valtio. Kommunismi aatteena lupasi periaatteessa onnea, hyvinvointia ja rauhaa, eli Neuvostoliitolla oli tiettyjä paineita osoittaa käytännössä olevansa näiden hyvien asioiden puolella, vaikka sitten vain tekopyhyyden tasolla.

Tässä voi olla käytännöllistä erottaa toisistaan Neuvostoliiton propagandaedut kommunistimaana ja Neuvostoliiton geopoliittiset intressit eräänlaisena Venäjänä. ”Eräänlaisena Venäjänä” Neuvostoliitto piti valtaamansa itäeurooppalaiset maat tiukassa liekaköydessä, mutta Suomessa geopoliittiset edut eivät olleet yhtä tärkeitä kuin aatteelliset propagandaedut. Siksi Suomella oli liikkumavapautta ja mahdollisuuksia manipuloida ja hämätä Neuvostoliittoa omien etujensa ajamiseksi. Kuten nyt tiedämme, Kekkosen aikana saatettiin kyllä mielistellä Neuvostoliittoa propagandatasolla sen toimintavapauden laajentamiseksi, samalla kun maa vaivihkaa hilattiin mukaan läntisen yhteistyön ympyröihin.

Tänään tilanne on kuitenkin toinen. Venäjällä ei ole enää mitään tarvetta esittää mitään kommunismin Vatikaania. Jäljellä on vain se ”eräänlaisen Venäjän” intressi. Jos Venäjällä on enää minkäänlaista ideologista tavoitetta, niin se on lähinnä länsimaisen demokratian järkyttäminen ja vahingoittaminen itsetarkoituksena, koska aivan mikä vain demokratia ja liberalismi merkitsee Venäjän vallanpitäjille ”värivallankumouksen” uhkaa kotimaassa. Siksi meillä ei enää ole sitä entistä pelivaraa, vaan valinta on joko vapaus tai Venäjä.

”De som kritiserar Ryssland är högerextremister, nationalister, rasister osv”: Det här hör man ofta gamla vänstermänniskor påstå. Sanningen är dock en helt annan, ty ett nog så flyktigt besök på det högerextrema webbforumet Homma visar att en stor del av våra högerextremister känner en viss klockarkärlek till Ryssland. Visst är det tillåtet att även ge uttryck för traditionellt finskt rysshat på forumet, men det är värt att uppmärksammas hur skickligt, pragmatiskt och försonligt, med hänvisningar till sunt förnuft, ryska propagandister där övertalar gammaldags rysshatare till att övergå till den nya rysksinnade högerextremismen.

”Ryssland försvarar de fattiga mot kapitalismen”: Det är sant att den nuvarande regeringen representerar en brutal affärsmannahöger som är främmande för många finländare (lika främmande som den sannfinska rashögern och fascismen). Det här har lett till mångahanda förståeliga motreaktioner, men motståndarna till affärshögern bör inte hellre spela dummare än de är och inbilla sig att Ryssland skulle försvara de fattiga eller utgöra en motpol till den världskapitalism som förkroppsligas av Förenta staterna.

Ryssland är i dagens situation varken något programmatiskt socialistiskt land eller en vän till fattigfolket, inte ens i den bemärkelsen som Sovjet på sin tid låtsades vara. Sovjetunionen hade givetvis sina cyniskt imperialistiska intressen, men samtidigt befann sovjetstaten sig under ett visst tryck att ens för skenhelighetens skull framstå som de fattigas och förtrycktas socialistiska förkämpe. Det nuvarande Ryssland är fritt från ett sådant tryck, det försöker öppet och fräckt påtvinga grannfolken sitt eviga ok. Den kommunistiska ideologins positiva drag har man blivit av med, det nya Rysslands ideologi är KGBismen. Det som finns kvar av sovjetsystemet är förtrycksmaskineriet, de gamla KGB-männen, som antagligen aldrig varit särskilt övertygade kommunister. Nationalism har de däremot säkert alltid gillat, den sorts imperialistiska nationalism som underkastelsen av grannfolken som en väsentlig aspekt ingår i.

”Ryssland vill bara ha fred, västvärlden är krigsgalen”: Den här tanken har givetvis åtnjutit en viss popularitet sedan sovjettiden. Sovjetunionen led som bekant förskräckligt stora befolkningsförluster i andra världskriget, vilket gett upphov till den utbredda uppfattningen att man bör förhålla sig med jämnmod till den sovjetiska eller ryska militarismen, eftersom den bara är ett uttryck för en mänskligt förståelig försvarsvilja.

Även defensiv militarism kan dock mycket väl utnyttjas till att rättfärdiga de förskräckligaste grymheter – tänk er bara den serbiska nationalismen i de jugoslaviska krigen på nittitalet. Det är precis genom att åberopa sig till andra världskrigets minnen som överste brottslingen i Ryssland marknadsför till folket den fascistiska nationalism och imperialism som i dag är landets ledande ideologi, i st f kommunismen.

I den ryska propagandan ingår tanken att ryssarna skulle ha lidit särskilt mycket under andra världskriget. Egentligen dog det mycket fler ukrainare och vitryssar, men märkligt nog förefaller Putinvännerna i västvärlden inte tillskriva dem den martyrroll de förbehåller för ryssarna. Ukraina uppfattas tvärtom som ett hemskt nationalistiskt fascistland, även om ukrainarna ur försvarssynvinkel har mycket bättre motiv för sina eventuella nationalistiska excesser än ryssarna.

I en konflikt mellan Ryssland och Ukraina bör en finländare ta parti för Ukraina av rena självbevarelseskäl. Om Ryssland tillåts p g a sina ”försvarsbehov” underkasta Ukraina sitt ok, måste man undra, varför det inte på ett liknande sätt borde tillåtas annektera även Finland som ett lydrike. Vore den nuvarande regeringen i Ukraina en sådan fascistisk junta som belackarna påstår, skulle det ändå ligga i Finlands intresse att stöda den mot Ryssland.

Faktum är nämligen att Ukraina under inga omständigheter kan utgöra någon sorts militärt hot mot Finland och Finlands existens. Det kan och gör däremot Ryssland. Varför? För att Ryssland ligger nästintill oss, förfogar över massor av vapen och ammunition och dessutom styrs av revanchistisk hämndlystnad efter den förlorade stormaktsställningen. Om vi utlämnar Ukraina till Rysslands nåder därför att Ryssland ”bara” säkrar sina ”försvarspositioner” genom att göra slut på självständigheten för sitt lilla grannland, har vi moraliskt sett ingenting att stöda oss på när vi en gång söker hjälp mot ett Ryssland som utan att ta reda på vad vi tycker om saken beslutar att det är en absolut nödvändighet ur legitim försvarssynvinkel att erövra och underkasta Finland (kom ihåg att Sovjet hade samma svepskäl när det invaderade oss 1939).

”Den ryska kulturen och civilisationen är så rik att Finland bör respektera Ryssland”: Det här argumentet – om det nu är ett argument – förekommer i många variationer. I princip går det ut på att Finland (eller Ukraina) saknar existensberättigande. I stället bör vi tacka grannen på våra bara knän om det med österländsk visdom genomsyrade Ryssland nedlåter sig till att av rena barmhärtigheten annektera oss till sitt territorium. I motsats till de som opererar med detta argument råkar eder ödmjuke tjänare här faktiskt veta någonting om rysk kultur och civilisation – jag läser ryskspråkig samtidslitteratur nästan varje dag – och jag är inte särskilt förtjust i att personligen bli införlivad med den rika ryska kulturkretsen.

Allra först vill jag påminna er om den nackdel som Ryssland och alla andra stora länder med mäktig kulturindustri har: de är i sin kulturella överlägsenhet så maktfullkomliga att de inte hyser stor uppskattning för mindre länders kultur. Visst översätts det massor av amerikansk, fransk, tysk osv litteratur till ryska, men dessa språk och de länder de talas i uppfattas som jämbördiga. (Jag har faktiskt läst Stephen King på ryska – för ett par år sen skaffade jag mig ett exemplar av Protivostojanie, den ryska översättningen av Pestens tid.)

Amerikansk underhållning säljer visst också i Ryssland, men många ryssar anser samtidigt att de inte behöver lära sig något av det alltigenom kommersialiserade Amerika som inte uppskattar andliga värden. Den ryska ”andligheten” ter sig dock ofta mycket mera oförenlig med demokrati och rättsstat än den amerikanska underhållningen som värst.

Fjodor Dostojevskij, som åtnjuter stor popularitet i Väst, är faktiskt en programmatiskt antisemitisk och reaktionär författare. I romanen Bröderna Karamazov möter vi Aljosja Karamazov, framställd som idealisk Jesusgestalt. Aljosja förhåller sig till judarna – inte med öppen fientlighet, utan – med avvisande likgiltighet. När han blir tillfrågad, om det är sant att judarna kidnappar kristna barn för att offra dem i sina påskritualer, svarar Aljosja bara att han inte kan veta det. Det här skulle jag tolka så, att judarna ur Aljosjas synvinkel befinner sig utanför den värld av moral och etik som han själv såsom kristen eller ortodox är delaktig i, vilket innebär att han inte kan yttra sig om det som är accepterat eller inte bland judarna: av otrogna kan man i princip vänta sig vad som helst. Den allmänmänskliga dimensionen fattas, det är bara de ortodoxa slaverna som är av Gud skapade och tilltalade människor.

En modern liberal kanske anser att Dostojevskij eller Aljosja med detta cyniska svar svikit sin moral. Borde inte en som moralisk förebild tilltänkt gestalt som Aljosja fränt kritisera, ja bekämpa lögnerna om judiska ritualmord? Det gör Aljosja/Dostojevskij dock inte, eftersom han inte är en modern och liberal människa. Han representerar den på många sätt förmoderna och medeltida världsbild som karaktäriserade Tsarryssland. I den referensramen var det kyrkan som definierade moralen och kejsaren som ägde fosterlandet nästan som personlig egendom – och att inskränka kejsarens absoluta makt med en konstitution eller liknande västerländska påhitt skulle ha varit i det närmaste gudlöst.

Som en hetlevrad ung man hade Dostojevskij medverkat i en klubb av revolutionsvänliga intellektuella, som dock avslöjades av kejserliga myndigheter. Han dömdes till fångenskap i Sibirien, och han återvände sedan hem traumatiserad och nedbruten. Såtillvida stolt var han dock ännu att han inte medgav att skräcken, smärtan och eländet hade knäckt honom. I stället kände han sig tvungen att författa en massa skönlitterära tegelstenar för att bevisa för sig själv och världen att han ingalunda hade gett efter för extern påtryckning, utan själv tagit sitt förnuft till fånga efter sina radikala ungdomsår.

En stor del av de intellektuella aktiviteter som pågick under det gamla Tsarrysslands senaste tider och som därefter fortsatte i emigrantkretsarna handlade om precis det här: skribenter som inte riktigt längre trodde på Rysslands gamla österländska despoti försökte ändå legitimera den, inte minst för att övertyga sig själva. Vladimir Putins favoritfilosof Ivan Iljin är ett representativt exempel, men det har funnits andra tänkare av samma sort. Alla var inte ondsinta eller elaka människor. Många besjälades av genuin och uppriktig kristlig barmhärtighet och välgörenhetsvilja. I den politiskt polariserade verklighet som präglade det sena Tsarryssland var det dock naturligt för en sådan uppriktig kristen att bli en motståndare till demokrati och modernt liv, som framstod som gudlöshet, och i emigrationen fastnade många i detta träsk för resten av sitt liv.

De böcker som dessa uppriktiga kristna skrivit finns nu att köpa i Ryssland, och de har sin inverkan på hur intelligentsian i Ryssland tänker – som ytterligare stimulus att hata de frihetliga värderingar som för den representerar det västliga inflytandet. Om det här är den mystiska österländska visdom från Ryssland som så djupt tilltalar en del av våra konstnärer, så ger jag helst katten i den visdomen. Jag föredrar att läsa bra litteratur på ryska, sådana oslagbara humorister som Fazil Iskander och Vladimir Vojnovitj till exempel, och det är inget fel heller på den där tanten som just vann Nobelpriset.

Många emigrantförfattare var dock trots sin kantiga världsbild mycket respektingivande personer. Ivan Bunin till exempel, som med rätta tilldelades Nobelpriset i litteratur. Han var emot demokrati i Ryssland – alltså även emot borgerlig demokrati – eftersom han såsom representant för fattigadeln ogillade tanken att lantpöbeln skulle resa sig mot hans gelikar och börja styra och ställa i landet. Under andra världskriget uppfyllde han dock sin moraliska plikt och gömde judar hos sig trots livsfaran under nazistockupationen. (Han bodde i Frankrike, i en villa nära Grasse vid den italienska gränsen.)

Det är sant att Ryssland är rikt på kultur och civilisation. Men en rik civilisation innefattar mångahanda element, även sådana som kan utnyttjas till att bygga upp ett imperialistiskt skräckvälde med mycket likgiltig inställning gentemot andra länder och deras rättigheter. All högkulturell konst och litteratur står inte nödvändigtvis för allmänmänsklig godhet.

”Ryssland är en nödvändig handelspartner”: Sedan tjugu år tillbaka har vi fått lyssna på det här svamlet om Rysslands ekonomiska betydelse, men det låter lika ihåligt i dag som på nittitalet. Ryssland exporterar fortfarande mest råmaterial eller halvförädlade produkter – olja, tackjärn eller guldtackor för att nämna ett par exempel. I Ryssland om någonstans finns det massor av begåvade och välutbildade människor som kunde ta fram mycket mera raffinerade exportprodukter, men vanligen flyttar sådana förmågor till länder bortom havet, vilket innebär att det fortfarande inte finns någon rysk superdator som ryms i bakfickan eller arslet.

Handelspartnerskapet med Ryssland innebär i praktiken (jag vill inte ens nämna kärnkraftverket i Hanhikivi här) att det byggs en pipeline och att våra bostäder sen värms med rysk olja som strömmar i pipelinen. När vinterkölden är som värst slutar ryssarna plötsligt med att pumpa olja, och när vi sen börjar frysa ordentligt så ställer Ryssland något politiskt krav som vi absolut inte hade gått med på i julivärmen.

I kapitalismens handbok står det att handelsrelationer skapar ömsesidigt beroende, och att ömsesidigt beroende länder har gemensamma intressen, vilket innebär att de inte för krig mot varandra. Dessvärre är det här en typisk förenklad lärobokssanning. I praktiken kommer en stor och stark stat som Ryssland sannolikt att lura och fuska och utnyttja dessa beroendeförhållanden till politisk påtryckning. Därför utgör handelsrelationer till Ryssland en risk som Finland helst bör undvika. Guldtackorna är inte värda den risken.

”Finland bör återgå till sin gamla vågmästarroll mellan öst och väst, det lönade sig även under Kekkonens tid”: Det här påståendet förbigår åter en gång det faktumet att motsättningen mellan ”öst och väst” i dag är mycket olik vad den var under Kekkoneneran. När Kekkonen härskade över Finland, var Sovjet en kommunistisk stat. Kommunismen som ideologi lovade i princip lycka, välmående och fred, och sålunda fanns det ett visst tryck för Sovjetunionen att åtminstone på skenhelighetens nivå framstå som en förkämpe för dessa goda saker.

Här kan det vara praktiskt att skilja på Sovjetunionens propagandistiska intressen som ett kommunistiskt land och dess geopolitiska intressen som en sorts Ryssland. Som en sorts Ryssland höll Sovjetunionen sina östeuropeiska lydriken strängt i kopplet, men i Finland vägde de geopolitiska intressena mindre än de propagandistiska, och sålunda förfogade vi över en viss rörelsefrihet och kunde föra Sovjetunionen bakom ljuset för att bevaka och främja våra egna intressen. Som vi nu vet, kunde Kekkonen på propagandanivån smickra Sovjetunionen, medan han samtidigt i smyg såg till att landet anslöt sig till allehanda västliga samarbetsorgan.

I dag är situationen en annan. Ryssland är inte längre en kommunistisk motsvarighet till Vatikanstaten. Det som finns kvar är ”en sorts Ryssland” och dess geopolitiska intresse. Om Ryssland alls har någon ideologi går den ut på att sätta käppar i hjulet för den västerländska demokratin, som ett ändamål i sig självt, eftersom vilken demokrati och vilken liberalism som helst framstår för de ryska makthavarna som ett ”färgrevolutionärt” hot. Därför har vi ingen rörelsefrihet längre. Vi kan bara välja emellan friheten och Ryssland.